Ihan tavallinen äiti ja vaimo. Niin kuin monella muullakin on minulla luurankoja kaapissa. Luurankoja joista ei hiiskuta, eikä niistä tiedä kukaan.
Minun salaisuuteni on laihduttaminen. Laihuuden ihannointi noin yksinkertaisesti. Olen jo kerran saavuttanut sen kultaisen painorajan. Joten en usko sen olevan tälläkään kertaa kovin kaukana horisontissa. Pitäisi vaan saada taas niskasta kiinni. Kaadan turhan usein laiskuuteni syömisen tarkkailua kohtaan äitiyden niskaan. On helppo syyttää äitiyttä siitä, että minusta on tullut laiska. Laiska ja läski. Mihin meni ne Ihanat ajat, kun Olin vihdoin unelmapainossani?
Vaikka kuinka yritän niin viimeistään illalla sorrun aina. Mies kyllä sanoo, että olen täydellinen nyt, eikä halua minun laihtuvan. Mutta päätäntä valta kehoani kohtaan on minulla. En todellakaan ole tyytyväinen nykyisyyteen sen jälkeen mitä ennen Olin.
Katson kateellisena niitä laihoja naisia kadulla, joille istuu vaate kuin vaate. Itse en uskalla astua vaatekauppaan, jollen ole menossa lasten asioille. En yksinkertaisesti löydä mitään, joka istuisi tai näyttäisi hyvältä päälläni. Etenkin nyt kun maha roikkuu jätesäkin lailla housujen resoreista.